|
Jarhoisen kauppias
Raution Jonne pruukasi sanoa, ette ”passa på!” Vanhaan aijan
laukkuryssät tarkotit sammaa sanomalla: ”Pitkä mitta, halpa hinta!”
Herran prohveetan Jesaijan tarjous oon vielä parempi: ”Tet kaikin,
joila oon jano, tulkaa vetten tykö, joila ei ole rahhaa, tulkaa, ostakaa
ja syökää; tulkaa, ostakaa, ilman rahhaa ja ilman hintaa, viiniä ja
rieskaa!”
Tämän päivän evankeeljumitekstin sanoma oon aivan
sama: Valo oon lyhyen aijan teän tykönä. Passapoo, marsikaa niin kauon
ko oon valosaa. Passapoo ja uskokaa valhoon nyt ko se oon teilä käymässä.
Sitte Jeesus meni niiltä piihloon.
Vanhaa juutalainen tarina kertoo, ette Jumalalla tuli
kerran pitkäksi aika. Sillon Paholainen meni sen tykö ja sano, ette
alama konkale. Jumala sano, ette alama vain. Sitte se hunteerasi, ette
mihinkhään hään menis piihloon, ettei Paholainen häntä löyä. Yks
enkelistä sano sille, ette mene ihmisen syähmeen, ei se sinua sieltä
hae.
Tästä vakavasta konkasta päivän evankeeljumissa
oon kysymys. Ihmiskunta hakkee Jumalaa. Ei ole sitä kulttuuria eikä
kanskuntaa, joka ei Jumalaa hae. Meän esivanheematki oon näilä rannoila
ja vaaroila kontanheet pyhile kivile ja palvonheet pyhiä vaaroja. Suuret
kulttuurikansat, kuten kreikkalaiset, koko Euroopan kehto, oon niin
innokhaasti palvelheet jumalia, ette aposteli Paulus kymmenien pyhien
temppelien lisäksi löysi alttarin, joka oli pyhitetty tuntemattomalle
jumalalle, nähkääs, net aattelit: ”Kua tietää oonko meilä kylliksi
jumalia, saattaa vielä olla joku, jota met emmä tunne.”
Tämä oon sitä Jumalan konkkaa, josta vanhaa tarina
ja päivän evankeeljumi puhuva. Jumala näyttäyty ja katoaa kautta koko
ihmiskunnan histuurian. Ensimäinen konkka oli Eetenin paratiisissä ko
Jumala haki ihmistä: ”Aatami-hoi, missäs sie olet?” Näin se oon
huutanu ja sitte taasen menny piihloon. Passapoo!
Muuseskhaan ei nähny Jumalan kasuvia. Jumala
puhutteli Muusesta ensin valossa ko pensas oli ilmiliekissä. Jumalan
sanoma oli sama: Passapoo! Lähe varsin Ejyptin maahan nouthaan minua
kansaa. Mutta Muuses sano, ettei hään siihen homhaan sovi. Ei hään lähe.
Sitte Jumala ilmesty Muusekselle pilvessä ja palavana tuuliaispuskana ja
viimiseksi se meni pimehään piihloon ja puhutteli Muusesta sieltä. Näin
Raamattu selittää, lukeakaa itte toisesta Muuseksenkirjasta.
Muuses oli Jumalan mies, eikä sekhään oikein
jaksanu uskoa. Näinhään prohveetta päivän tekstissä mainooki: Kuas
meän saarnaa usko ja kelles Herran käsi paljastu? Vielä värremäksi
asia muuttuu ko rohki kuuntelee sanoja, joita evankelista muistuttaa: Ei
net saattanheet uskoa: hään (siis Herra) oon sokassu niitten silmät ja
paatuttannu niitten syämet, ei net näe vaikka niilä oon silmät, ei net
oivala vaikka syän takkoo niitten rinnassa. Jo niile vain kannattaa hokea,
ette passapoo.
Meän silmät panhaan
kiini ja meän syämet panhaan tukhoon, mutta silmät auasthaan kans ja syämen
ovensaranat voijelthaan joskus. Sitä sanothaan etsikkoaijaksi. Jumala
mennee joskus piihloon, joskus met sen löyämä ja joskus se tullee
itteki framile. Passapoo! Mitta oon pitempi ko koskhaan ennen ja hinta
halvempi ko halpa. Muuseksen kautta annethiin lain mitta, mutta armo ja
tottuus oon tulheet Jeesuksen Kristuksen kautta, sannoo sama Juhannes.
Eli: lain mitta oon täytetty ja armo oon ilmanen. Mutta ei Jumala kethään
pakota. Se oon luonu meät aivan täyelisesti vaphaiksi. Se ei ees tyrkytä.
Mistäs met sen tiämä niin justhiinsa? Milläs met
tohima mennä sanhoon, ette asia oon näin? Ettei kävis ko mulle ko mie
kerran olin pitäny saarnan Pajalan hoitosentraalila ja painoin oven kiini,
mie kuulin ko Miina sano ette: ”Mithään se tuola meinasi?”
Näin sanothiin Jeesuksen aikanaki. Siksi Juhannes
vastaa siihen ja sannoo: ”Jesaija saatto sanoa ko se oli nähny Herran
kirkhauen.”
Jesaijan tieto oli paljon syempää ko mitä se oli läksyinä
oppinu. Sen tieto oli kantapään kautta saatua. Se oli saanu sen
kokemuksen kautta. Se oli nähny Herran kirkhauen ja se oli pölästynny
villisti, mutta enkeli oli evankeeljumin hiilelä koskettannu sen huulia
ja sanonu: ”Katto, ko tämä oon huuliasti kosketannu sinun syntisti oon
poistettu.”
Vaikka tämän päivän evankelista Juhannes oon niin
oppinu mies, ette sen evankeeljumia ei taho käsittää milhään, niin
sekhään ei selitä mithään rippikoulussa opittuja ulkoläksyjä. Sen
Jumaluusoppi oon kantapään teolokiiaa. Ko se kuulee mitä Jesaija sannoo,
se sannoo: Samma här! ”Met näimä sen kirkhauen, met näimä aivanko
ainuan pojan Isänsä kirkhauen, ja se oli täynä armoa ja tottuutta.”
Tämä kantapään Jumaluusoppi on Kirkon perusta.
Jeesus sano kerran, ette tässä roikassa oon semmosia, jokka ei näe
kuolemaa ennen ko Jumalan valtakunta tullee näkyväksi. Ko se oli sen
sanonu se otti Peetryksen, Juhanneksen ja Jaakopin ja vei net korkealle
vaarale, jossa sen kasuet kirkastuit aurinkoa kirkhaamaksi ja sen vaatheet
oli kakkia maalista valoa valkeamat. Ääni sano: Tämä oon minun rakas
poika, kuulkaa häntä! Passapoo! Pojat opit sielä kantapään kautta
tuntheen Herran kirkhauen. Joka sielä ei ole käyny, ei se taija tietää
mitä pojat olit nähneet. Ko mie olin Muodoslompolossa pappina, mie
kohtasin vanhoja muoria, jokka olit kohahneet Raattamaan Jussan. Mie en
hoksanu heiltä kysyä, mikä oon se valo, joka heistä loisti. Mie piän,
ette se oli sitä kantapään kristilisyyttä, josta met tämän aijan
raukat olema vain kuuloja kuuhleet ko Jumala oon menny piihloon. Ko vain
ei olis siirtäny kynttilänjalkaa kokohnaans poijes meän Ruottin maasta,
jossa ihminen oon julistettu Jumalaksi.
Kautta aikojen ihmiset oon nähneet valon, josta
evankeeljumi puhu. Oon olemassa kahensorttista valoa. Yks oon luotu.
Jumala sano: ”Tulkhoon valkeus ja valkeus tuli.” Sen valon kaikin näkevä
ko aurinko nousee. Toinen valo oon luomaton, se tulvii Jumalasta ja oon se
kirkhaus, jonka prohveetat, apostelit ja kaikki kantapään kristityt oon
kohahneet.
Tämä kirkhaus oon ihmisessa armon kautta ja
saattaa joskus ilmetä valona, niin ette kasuet kirkastuvva. Niinhään
meile oon aina opetettu: ”Minun omhaisissa mie halvaan vaeltaa ja minun
omissa mie halvaan asua.”
Kaks Herran ommaa, jokka itte oon nähneet valon ja
loistanheet mailmassa, puhuttelevva meitä tämän päivän luetuissa
tekstissä: Jesaija ja Peetrys.
Jesaija huutaa:
”Tulkaa kaikin, tet Jaakopin omhaiset, lähemä kulheen Herran valossa!”
Peetrys ohjaa meitä valon tielle, jolle met pääsemä
armon ja rauhan kautta. Armo ei ole mikhään käräjäsana, se on Jumalan
luomaton valo, samoten ko rauha. Ja ko met sen valon sama met opima
tuntheen Jumalan ja Herran. Tämä sana TIETO oon kreikaksi, ginosko
ja hepreaksi jaadaa. Net tarkottava justhiinsa kantapään kautta
saatua tietoa ja tuntemista. Näitä sanoja, kuulkaas, käytethään
Raamatussa ko on kysmys vaimon ja miehen fyysisestä yhtymisestä. Jumalan
tunteminen oon Jumalan kans yhtymistä uskossa Pyhän Hengen kautta. Näin
met opima tuntheen Herran. Se oon syvvää tuntemista ei ulkopuolista. Se
oon aivan ko aviopolen tuntemista. Jos joku kyssyy multa kunka pitkä
minun vaimo oon, jonka kans mie olen eläny yli neäljäkymmentä vuotta,
mie en tiä. Mie en tunne sitä sillä laila. Jumalaa met emmä opi
tuntheen riittaamalla triangelia niinku rippikoulussa. Met opima tuntheen
Jumalan yhtymällä hänheen, ja se yhtyminen tekkee meät osalisiksi
Jumalan luonosta.
Jumalaa ei ymmäretä, Jumalaa mainothaan.
Voi mahoton! Ihminen pääsee osaliseksi Jumalan
luonosta. Tet kuulitta oikein. Ja Jumalan luonto oon armoa ja rauhaa. Näin
kirkhaus päässe ashuun meihin. Se oon piilossa meissä. Se oon aare, kätkettynnä
saviastihaan. Ei ees Paholainen hoksaa lähteä hakheen Jumalan luontoa
meistä.
Peetrys antaa meile kantapään läksyn ko se innottaa
meitä lissäähmään voimaa uskhoon, ja uskhoon kantapään kautta
opittua tietoa, ja tiethoon liimakka ittehillintä ja ittehillinthään kärsivälisyyttä
ja kärsivälisyytheen pistäkää tervettä Jumalanpölköä, joka johtaa
veljelisheen huolenpithoon ja ko huolenpito kasuaa, sitä saapiki sanoa
rakhaueksi. Ja Juamala oon rakhaus, se oon kans Jumalan luontoa, se oon
kirkhauesta kirkhain.
Passapoo! Tulkaa tekki fölhjyyn! Ja jokka jo oletta följyssä: ei muuta
ko painelkaa menheen, kohta usko muuttuu näkemisheen!
Aamen.
Isä Benedikt
|